Nyt ei hymyilytä

Mahdottomaakin mahdottomampi, Jard

Hetkittäin ratsastus ärsyttää niin, että tekisi mieli paiskata kamat kaapin nurkkaan ja hautautua peiton alle mököttämään. Hevonen ei toimi, se vain temppuilee ja painaa kädelle. Oma ratsastus on täysin perseestä, ja sapettaa sekin, että juuri kun pitäisi ottaa kivoja kuvia, mikään ei onnistu ja kaakin voi kirota jo alimpaan helvettiin. 

Lisäksi uusi martingaali on liian iso, vaikka edellinen oli full ja tämä cob, huopa valuu taakse vaikka ennen se on pysynyt paikallaan. Kypärä tuntuu painuvan kalloon kiinni ja suhteellisen lämpimän kelin vuoksi tuntuu, kuin olisin kypsytetty grillissä. Takasuojat ovat vähän reilut, juuri ja juuri pysyvät paikoillaan, eikä suojasetin sävy mätsää mihinkään meidän varusteista. Lunta ei myöskään ole tarpeeksi, eikä aurinko paista, voin siis unohtaa haaveeni kivoista talvikuvista, jälleen! Voiko mikään olla huonommin? Ai niin, kyllä voi.

Ylempänä kärjistettynä tuntemuksiani lauantaiselta ratsastukselta. Mikään ei sujunut, ja vaikka mainitsin hevosen temppuilleen ja olleen aivan mahdoton, voin tässä vaiheessa vain vilkaista peiliin. 

Mielestäni ratsastajan ja varsinkin hyvän ratsastajan tulisi osata tunnistamaan itse virheitään, ja tässäkin tilanteessa pystyä katsomaan peiliin, sillä jostainhan ne ongelmat ovat lähtöisin. Siitä olen iloinen, että jossain on mennyt oikein, kun en lykkää kaikkia epäonnistumisia hevosen niskaan, vaikka joskus niin tuppaakin ajattelemaan. Ennemmin (joka olisi toki parempi) tai myöhemmin sitä tajuaa tehneensä väärin, antaneensa hevoselle epäselviä signaaleja taikka sitten hermostuneensa turhasta. Jardin kanssa olisin voinut hetkeksi pysähtyä tuolla pellolla, ja laskea kymmenestä alaspäin, jonka jälkeen miettiä mitä minä hevoselta nyt pyydän. Vaan niin en tehnyt. 

Jatkoin Jardin pakottamista kohti haluttua tulosta, emmekä lopulta edes saavuttaneet sitä, kun ratsastajalla oli liian kiire kuunnellakseen hevosta ja rauhoittuakseen. Ja nyt kaduttaa.

Tietyllä tapaa tämä epäonnistunut ratsastuskerta vahvisti entistä enemmän sitä, että joku auttava käsi on löydettävä, sillä pelkään mokaavani jotain tosi pahasti, vaikka tavallaan kun ajattelee, ei mitään aivan järkyttävää ole edes tapahtunutkaan. En vain pidä ajatuksesta, että suuriosa hevosen vastustelusta, tai siitä jota minä kutsun temppuiluksi, onkin vain lähtöisin minusta, ihan kylmää ajatellakin sitä. Meillähän on jo lähes alun alkaen ollut pieniä ongelmia aina silloin tällöin ratsastuksen suhteen, ja olen kuunnellut osalta neuvoja  esim. siitä miten vastustelu lopetetaan kirraamalla turparemmit mahdollisimman kireälle, ja jos se ei liiku, niin sille tehdään kannuksin ja raipoin selväksi että nyt mennään. 

Toki näissä kaikissa on oma pointtinsa, mutta en millään tapaa halua tuottaa hevoselle ylimääräistä painetta, pakotuksen tunnetta, tai kipua käyttämällä näitä esimerkkejä. Tätä varten oikeasti tarvitsisimme sen oikean ihmisen meille, joka tietää mitä tehdä meidänlaisille.

Mutta jos jotain negatiivista, niin on myös positiivistakin! Ratsastuksen jälkeen halusin tehdä Jardin kanssa maate menon, mutta viime aikoina Jardia ei ole hetkauttanutkaan minun epätoivoiset yritykseni. Eikä meinannut tälläkään kertaa, sillä alkuun hänen korkeutensa ei tehnyt muuta kuin kaikkea jota en pyytänyt.

Lopulta tajusin rauhoittua enkä vain yliyrittää ja kappas, äsken kun Jard ei edes päästänyt minua vierelleen, vaan aloitti hullun pyörimisen, niin nyt, ollessani itse tyyni, sain kiertää ja heilua sen vieressä vaikka kuinka! Sitten tarvittiin vain pieni merkki ja Jard polvistui ja keikkasi kyljelleen. Voi että, olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen, kun kerrankin sain ohjeeni läpi ilman tappelua. Koko päivän huono fiilis oli kuin poispyyhitty, eikä mielessä palloillut kuin äskettäinen onnistuminen. Pakko nöyränä myöntää, että tämä heppa kyllä opettaa ja osaa paljon enemmän kuin uskoinkaan. Nyt yritän pitää mottonani rauhoittumisen, sillä ei mikään voikaan edes toimia jos minä en keskity

Ja sitten loppukevennyksenä vielä, vilkaiskaapa huvikseen kuskin ilmeitä joka kuvassa, ei varmaan voisi iloisemmalta näyttää? ;)

Miten sinä hoidat ongelmatilanteet?

Pakkaspäivän kuvapostaus

Heips! Muutama päivä sitten hevoset pääsivät suuremmalle laitumelle joksikin aikaa juoksentelemaan minun räpsiessä kuvia niistä. Aurinko paistoi ihanasti, jokseenkaan ei kuitenkaan lämmittävästi, ja hengitys höyrysi kirpeässä talvisäässä. Taluttaessani hevosia laitumelle Jard tanssahteli odottavasti vasemmalla puolellani, eikä Poppisestakaan voinut olla huomaamatta sen puhkuvaa energiaa.

Tästä juoksentelusta minulla ei ole kyllä mitään kerrottavaa, siellä ne rallittivat hetken, jonka jälkeen tarjosin molemmille lämmintä omenamelassia. Sen jälkeen he pääsivät takaisin tarhaan mussuttamaan päiväheiniään. Tämän pienen selostuksen jälkeen saattekin sitten nauttia kuvista, kertokaa toki mikä oli suosikkinne! :) 

Motivaattoria lihaville ja laiskoille?

Lentävä lihapulla

Jippikaijei, pitkästä aikaa sain otettua itseäni niskasta kiinni blogiin kirjoittamisen saralla, ja istahdin koneen ääreen valmiina lätkimään uusia kuvia ja mietteitäni tyhjälle sivulle. Viime postauksesta on kulunut lähes kaksi kuukautta, ja vuosikin on jo ehtinyt vaihtua, mihin tämä aika on oikein kadonnut? Hevosille kuuluu hyvää, ne nauttivat valkoisesta vaipasta joka on jo muutaman viikon ajan maata Etelä-Suomessakin peittänyt, sekä sen tuomasta hankitreenistä. Hevoset eivät suinkaan ole ainoita, joiden mielialaa tällähetkellä vallitseva säätyyppi on nostattanut. En tiedä onko mitään niin mukavaa, kuin ravata koskemattomassa hangessa, ratsun pärskähdellessä ja nostellessa koipiaan niin ylös, kuin suinkin pystyy.

Toki on talvessa minun näkökulmastani myös niitä huonojakin puolia, nimittäin yhtenä esimerkkinä se, että kaikki tuppaa jäätymään ennemmin tai myöhemmin! Puoli tuntia kun on tullut tarvottua hangessa, pakkanen kipristelee jo liiaksikin poskia, ja peräjälkeen jokaisesta raajasta häviää tunto, ja hevosen singahtaessa liikkeelle malttamattona, täytyy aina jännittää, mätkähtääköhän jääkalikkana alas selästä, vai suojeleeko onnetar ja auttaa pysymään selässä. Ratsastajan jäätyminen ei kuitenkaan ole mitään verrattuna vesien jäätymiseen! Onneksi meillä ei nyt tätä ongelmaa tänä vuonna ole oikeastaan ollut, sillä tarhassa lämmitettävä pata tarjoaa hevosille lähes aina kädenlämpöistä vettä, sekä tallin lämmityksen ansiosta, ei vesi hevosten ollessa sisällä jäädy (- tämän lämmityksen tosiaan tarjoaa se tuhat kiloa lihaa). Mutta sitten, ärsyttävimmistä ärsyttävin ongelma omalla kohdallani on jäätyvät loimien ja riimujen lukot! Onko mitään raivostuttamapaa, kuin puhallella naama punaisena edes hieman lämpöä takapään tuotoksilta haisevalle kiinnikkeelle? 

Taaksejäänyt syksy ei ehkä ratsastuksen kannalta ollut yksi parhaimmistani. Ilman kenttää eläessä sen vasta huomaakin, että on oikeasti pimeää, märkää ja jopa tavallaan hurjan epämukavaa edes lähteä johonkin kotipihasta, varsinkin kun tietää, että alla tanssahteleva hevonen on valmiina sinkaisemaan joka ilman suuntaan pienestäkin epäilyttävästä rasahduksesta, ties vaikka mörkö se siellä oikoisi käpäliään, valmiina hyökkäykseen!! Niinpä syksyllä edettiin ihan vain kelien ja pohjien mukaan, jos missään ei voinut mennä, niin sitten ei myöskään menty missään. 

Talvi taas on avannut pohjien kannalta meille aivan uusia ulottuvuuksia, kun vihdoin olen saanut ratsastuskäyttöön pikkulaitumen! Tosiasiassahan ei tämä laidun niin pieni kyllä ole, mutta pienempi verrattuna toiseen. Heti ensilumista alkaen olen odottanut kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä, kun pellolla on vihdoin tarpeeksi lunta ja jäätynyt harmaa maa on peittynyt sen alle. Nyt olemmekin viime viikot aina tilaisuuksien mukaan ottaneet tästä "herkusta" kaiken irti niin juoksuttaen kuin ratsastaenkin.

Salaa ja kavalasti mieleeni ovat myös hiipineet ajatukset valmentajan löytymisestä minulle ja Jardille. Muutamaa olen kysellyt, mutta ne ovat kaatuneet siihen, että joko tuntitaksa tai jokin muu ei sovi jommallekummalle. Kipinä olisi kuitenkin kova opetella ratsastamaan Jardia paremmin, ja saada se kulkemaankin paremmin, jottei jokainen ratsastus olisi aina samanlaista takkuamista. Sileänpuolen osaamisen lisäksi haluaisin ehdottomasti päästä valvovan silmän alle hyppäämään. Täytyisi vain löytää joku, joka jaksaisi auttaa meitä lihavia ja laiskoja motivoitumaan, kun ei pelkkä maastohömpöttely tunnu oikein riittävän.  Yksi estevalmentaja olisi mahdollisesti tiedossa Marcinin kautta (jolta ostimme Jardin) mutta en tiedä uskallanko lähteä rapakuntoisen hevosen (ja itseni!) kanssa kenenkään tuikituntemattoman moitittavaksi, mutta kaipa se jostain pitää aloittaa ja kynnyskin häviää sitten kun ekalla tunnilla on jo käynyt, toivottavasti.

Viime päivinä hullut pakkaset ovat piinanneet meitä aivan riittämiin, eikä ratsastamaan ole juurikaan päästy. Lisäksi lähes koko tämä viikko on mennyt osaltani jatkuvassa päänsäryssä, jonka takia olen ollut koulustakin pois. Niinä päivinä kun lämpötila on sallinut hevosten kunnollisen liikuttelun, ollaan käyty maastoilemassa ja kuten ratsastuskuvista näkyy, yritetty saada jotain aikaan Jardin kanssa pellolla. Yritykseksi se tosiaan jäi.

Käytiin alkuun tekemässä alkukäynnit/-ravit tiellä, ja Jard oli yllättäen jopa rauhallinen, eikä kertaakaan lähtenyt painamaan kuolainta vasten. Siinä sitten kun hölkkäsimme, kaarsi mutkan takaa auto, joka omaan silmääni ajoi aika lujaa verrattuna rajoituksiin, ja vieläpä ns. väärällä kaistalla! Jard luonnollisesti säikähti lähes päin tulevaa kotteroa ja hypähti sivulle. Se loikka päättyi kuitenkin suht epäonnisesti, ja päädyimme kontillemme ojaan. Onneksi oja ei ollut syvä, ja se oli pehmustettu lumella, mutta ai että jäi sapettamaan se, ettei tämä kaahailija edes hidastanut/jäänyt tarkistamaan kävikö mitään, vaikka lähes suoraan edessä lentää kaakki kyytiläisensä kanssa ojaan... 

Jard onneksi kompuroi heti ojasta ylös, eikä vaikuttanut loukanneen itseään mitenkään, joten jatkoimme matkaa kotiin ja äiti tarkisti, ettei mihinkään tullut hokinreikiä. Kun tarkastus oli suoritettu, suuntasimme pellolle jatkamaan ratsastusta. Otettiin taivuttelujen kanssa kaikki askellajit läpi, ja yritin saada Jardin kulkemaan hieman ryhdikkäämmin, kun se yleensä tykkää valua mahdollisimman alas ja roikottaa päätään ohjaa vasten. 

Poppinen pääsi tällä kertaa vähän helpommalla, kun minun sijastani selkään kapusi ensin pikkusiskoni ja sen jälkeen äitini. Pikkusiskoni on ratsastanut aikaisemmin hieman aktiivisemmin Poppisella, mutta koska kokoero on vielä niin huomattava, eivätkä Poppisen askeleet ole ehkä vasta-alkajalle niin helpot istua, on ratsastus huomattavasti vähentynyt. Laitoin Poppiselle varmuuden vuoksi piuhat, löysimmilleen kylläkin, sillä se kulkee paljon rauhallisemmin ja tasaisemmin ne päässä, eikä liinassa ravatessakaan tarvitse jännittää sen lähtevän esittelemään pukkiloikkarodeoitaan tai sivupotkuja. Näin myös saatiin poistettua vähän pikkukuskin epävarmuutta, kun Poppinen ei näin päässyt tekemään samaa mitä se teki viime syksynä sänkkärillä, eli juurikin näitä edellämainittuja. Tällä kertaa muisteltiin taas pitkästä aikaa keventämistä ja olin taas niin ylpeä, kuinka hienosti Poppinen käyttäytyi! :)

Seuraavaksi selkään nousi äitini, eli toisin sanoen hevosten porkkanatäti. Pakko sanoa, että olen pienesti katkera siitä, kuinka hevosten kunnioittavat "porkkanatätiä" enemmän kuin minua, tästä hyvänä esimerkkinä se, että kun Jard syksyllä pääsi karkaamaan sänkkäriltä, eikä antanut minulle millään kiinni, mutta äitin luo se tuli heti kun huomasi tämän olevan lähistöllä. Poppinenkaan ei ole tästä poikkeus, joten uskon että hevoset ovat tajunneet sen, ettei ruokkivaa kättä purra! Kuten pikkusiskonikin kanssa, Poppinen meni oikein hienosti taas, ja vaikka alkuun sain ohjeen "pidät sit koko ajan kiinni" lopussa he kiertelivät ympäri laidunta, minun seisoessa keskellä sitä, ihmetellen, kun Poppinen kulki kuin enkeli!

Poppisesta ei nyt tässä postauksessa ollut paljoakaan, mutta ensi kerralla neidistäkin sitten uusia kuvia, tuon huonon puhelinräpsyn lisäksi! Seuraavaa postausta ei tarvitse odottaa kahta kuukautta, sillä kirjoitin sen juuri valmiiksi, mutta haluan julkaista tämän ensin, jotta kaikki tietävät missä mennään. No mutta, siinä kaikki tältä kerralta, palataan seuraavassa postauksessa! :) 

Ensilumesta energiaa - kuvapostaus

Long time, no see - eikö? Koko marraskuu on oikein hujahtanut ohi, kuten aika viimeisimmästä postauksestakin! Paljon on tapahtunut ja ollaan saatu vihdoin tänne Etelä-Suomeenkin hieman lunta. Tästä syystä kumpikin hevosista on saanut oikein aimoannoksen lisää virtaa, joka purkautuu juurikin niillä hetkillä kun pitäisi osata käyttäytyä. Voittekin siis jo varmaan päätellä että tämä äsken mainitsemani liittyy hyvin vahvasti ylläolevaan kuvaan... 

Eilen Eve tuli meille kameran kera ja laitettuamme Jardin kuntoon, läksimme viereiselle sänkkärille. Alkuun ottimme muutamat "päivän asu" -kuvat, jonka jälkeen Eve löysi itselleen kuvauspaikan ja me lähdimme yhdessä hepposen kanssa kiertämään peltoa. Alkuverkkailtiin löysillä ohjilla ravissa ja laukassa, kunnes Jard näki sapelihammastiikerin/jonkun muun vastaavan villipedon pusikossa ja aloitti riekkumisen. Se kyttäili, hyppi ja loikki aina kun menimme lähemmäs sitä päätyä jossa poninsyöjähirviöt oleilivat, ja muutamaan otteeseen meinasi tempaista minut mukanaan alas, kun herra yhtäkkiä päätti lähteä ravista tiukan u-käännöksen kautta laukalla toiseen päähän!

Jardin liikutuksen jälkeen noudimme Poppisen, josta oikein huokui ylimääräinen energia jo pelkästään hoitaessa. Se pyöri karsinassa ja suitsiminen oli lievästi sanottuna hankalaa kun sen piti koko ajan olla menossa jonnekin! Poppisen kanssa lähdimme toiselle sänkkärille, ja ilman satulaa, sillä Poppisen satulassa olisi nyt kaarenvaihto paikallaan. Lyhyt matka pellolle ja alku siellä sujui hienosti, jokseenkin minun vatsalihakseni olivat koitoksella, sillä edellispäivän koulun liikuntatunnilla ollut vatsalihastesti oli vielä hyvin muistissa. 

Ravissa meni hetki, kun Poppinen suostui rauhoittumaan ja kulkemaan nätisti, mutta heti nostaessani laukkaa koko paketti levähti käsiin ja alla tuntui olevan enneminkin ruutitynnyri kuin laiskanpulskea melko lihakseton Poppinen, jonka selässä olin vielä hetkeä aikasemmin ollut. Laukkaa nostaessa tamma yritti hypätä eteenpäin pienten pukkiloikkien saattelemana, ja nyppi kovasti ohjaa yrittäen päästä laukkaan omia aikojaan. Pieni tapakoulutus oli siis paikallaan, ja hetken neiti jaksoikin keskittyä ihan tosissaan kulkemiseen, kunnes päätin nostaa uudestaan laukkaa. Samat temput se teki taas, mutta kun se edes kerran malttoi odottaa pyyntöäni, saatoin lopettaa suht hyvillä mielin ja päästää Even selkään.

En nyt tiedä mitä voisin mainita Even ratsastuksesta, mutta hän otti molempiin suuntiin kaikki askellajit, kunnes Poppinen rupesi riekkumaan. Alkuun se teki vain pomppuloikkiaan, mutta lopulta se päättikin lennättää Even maistelemaan pellon antimia, vain siitä syystä, että Eve erehtyi antamaan pohjetta kun hän olisi halunnut hidastaa. :D Poppinen alkuun potkaisi taakse, hypähti eteen vetäisten pään alas ja sitten hyppäsi vielä ylös ja eteenpäin saaden jo valmiiksi kaulalla olleen kuskinsa kärrynpyörävoltilla alas... Muita vahinkoja tästä ei Even mukaan koitunut, mutta hänen nenänsä vuoti vertan aika hyvän tovin.

Kun edellinen ratsastaja oltiin tosiaan saatu maihin, hyppäsin itse takaisin selkään, ja oli todella lähellä ettenkö olisi itse kokenut samaa kohtaloa, mutta tuntiessani hevosen lähes läpikotaisin, osasin jo odottaa samoja ninja-liikkeitä, ja onnistuin tasapainottelemaan kyydissä pysyen. Tämän jälkeen nostin laukan ja otin sitä muutaman kierroksen, jonka jälkeen meidän oli pakko lähteä kotia kohti, sillä nenäverenvuoto ei ottanut oikein loppuakseen. 

Että semmoinen heppailupäivä sitten... Ehkä seuraavassa postauksessa ei esiinny näin hurjia heposia, mutta nyt on aika päättää tämä postaus ja näkyillään taas toivottavasti mahdollisimman pian! :)