Motivaattoria lihaville ja laiskoille?

Lentävä lihapulla

Jippikaijei, pitkästä aikaa sain otettua itseäni niskasta kiinni blogiin kirjoittamisen saralla, ja istahdin koneen ääreen valmiina lätkimään uusia kuvia ja mietteitäni tyhjälle sivulle. Viime postauksesta on kulunut lähes kaksi kuukautta, ja vuosikin on jo ehtinyt vaihtua, mihin tämä aika on oikein kadonnut? Hevosille kuuluu hyvää, ne nauttivat valkoisesta vaipasta joka on jo muutaman viikon ajan maata Etelä-Suomessakin peittänyt, sekä sen tuomasta hankitreenistä. Hevoset eivät suinkaan ole ainoita, joiden mielialaa tällähetkellä vallitseva säätyyppi on nostattanut. En tiedä onko mitään niin mukavaa, kuin ravata koskemattomassa hangessa, ratsun pärskähdellessä ja nostellessa koipiaan niin ylös, kuin suinkin pystyy.

Toki on talvessa minun näkökulmastani myös niitä huonojakin puolia, nimittäin yhtenä esimerkkinä se, että kaikki tuppaa jäätymään ennemmin tai myöhemmin! Puoli tuntia kun on tullut tarvottua hangessa, pakkanen kipristelee jo liiaksikin poskia, ja peräjälkeen jokaisesta raajasta häviää tunto, ja hevosen singahtaessa liikkeelle malttamattona, täytyy aina jännittää, mätkähtääköhän jääkalikkana alas selästä, vai suojeleeko onnetar ja auttaa pysymään selässä. Ratsastajan jäätyminen ei kuitenkaan ole mitään verrattuna vesien jäätymiseen! Onneksi meillä ei nyt tätä ongelmaa tänä vuonna ole oikeastaan ollut, sillä tarhassa lämmitettävä pata tarjoaa hevosille lähes aina kädenlämpöistä vettä, sekä tallin lämmityksen ansiosta, ei vesi hevosten ollessa sisällä jäädy (- tämän lämmityksen tosiaan tarjoaa se tuhat kiloa lihaa). Mutta sitten, ärsyttävimmistä ärsyttävin ongelma omalla kohdallani on jäätyvät loimien ja riimujen lukot! Onko mitään raivostuttamapaa, kuin puhallella naama punaisena edes hieman lämpöä takapään tuotoksilta haisevalle kiinnikkeelle? 

Taaksejäänyt syksy ei ehkä ratsastuksen kannalta ollut yksi parhaimmistani. Ilman kenttää eläessä sen vasta huomaakin, että on oikeasti pimeää, märkää ja jopa tavallaan hurjan epämukavaa edes lähteä johonkin kotipihasta, varsinkin kun tietää, että alla tanssahteleva hevonen on valmiina sinkaisemaan joka ilman suuntaan pienestäkin epäilyttävästä rasahduksesta, ties vaikka mörkö se siellä oikoisi käpäliään, valmiina hyökkäykseen!! Niinpä syksyllä edettiin ihan vain kelien ja pohjien mukaan, jos missään ei voinut mennä, niin sitten ei myöskään menty missään. 

Talvi taas on avannut pohjien kannalta meille aivan uusia ulottuvuuksia, kun vihdoin olen saanut ratsastuskäyttöön pikkulaitumen! Tosiasiassahan ei tämä laidun niin pieni kyllä ole, mutta pienempi verrattuna toiseen. Heti ensilumista alkaen olen odottanut kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä, kun pellolla on vihdoin tarpeeksi lunta ja jäätynyt harmaa maa on peittynyt sen alle. Nyt olemmekin viime viikot aina tilaisuuksien mukaan ottaneet tästä "herkusta" kaiken irti niin juoksuttaen kuin ratsastaenkin.

Salaa ja kavalasti mieleeni ovat myös hiipineet ajatukset valmentajan löytymisestä minulle ja Jardille. Muutamaa olen kysellyt, mutta ne ovat kaatuneet siihen, että joko tuntitaksa tai jokin muu ei sovi jommallekummalle. Kipinä olisi kuitenkin kova opetella ratsastamaan Jardia paremmin, ja saada se kulkemaankin paremmin, jottei jokainen ratsastus olisi aina samanlaista takkuamista. Sileänpuolen osaamisen lisäksi haluaisin ehdottomasti päästä valvovan silmän alle hyppäämään. Täytyisi vain löytää joku, joka jaksaisi auttaa meitä lihavia ja laiskoja motivoitumaan, kun ei pelkkä maastohömpöttely tunnu oikein riittävän.  Yksi estevalmentaja olisi mahdollisesti tiedossa Marcinin kautta (jolta ostimme Jardin) mutta en tiedä uskallanko lähteä rapakuntoisen hevosen (ja itseni!) kanssa kenenkään tuikituntemattoman moitittavaksi, mutta kaipa se jostain pitää aloittaa ja kynnyskin häviää sitten kun ekalla tunnilla on jo käynyt, toivottavasti.

Viime päivinä hullut pakkaset ovat piinanneet meitä aivan riittämiin, eikä ratsastamaan ole juurikaan päästy. Lisäksi lähes koko tämä viikko on mennyt osaltani jatkuvassa päänsäryssä, jonka takia olen ollut koulustakin pois. Niinä päivinä kun lämpötila on sallinut hevosten kunnollisen liikuttelun, ollaan käyty maastoilemassa ja kuten ratsastuskuvista näkyy, yritetty saada jotain aikaan Jardin kanssa pellolla. Yritykseksi se tosiaan jäi.

Käytiin alkuun tekemässä alkukäynnit/-ravit tiellä, ja Jard oli yllättäen jopa rauhallinen, eikä kertaakaan lähtenyt painamaan kuolainta vasten. Siinä sitten kun hölkkäsimme, kaarsi mutkan takaa auto, joka omaan silmääni ajoi aika lujaa verrattuna rajoituksiin, ja vieläpä ns. väärällä kaistalla! Jard luonnollisesti säikähti lähes päin tulevaa kotteroa ja hypähti sivulle. Se loikka päättyi kuitenkin suht epäonnisesti, ja päädyimme kontillemme ojaan. Onneksi oja ei ollut syvä, ja se oli pehmustettu lumella, mutta ai että jäi sapettamaan se, ettei tämä kaahailija edes hidastanut/jäänyt tarkistamaan kävikö mitään, vaikka lähes suoraan edessä lentää kaakki kyytiläisensä kanssa ojaan... 

Jard onneksi kompuroi heti ojasta ylös, eikä vaikuttanut loukanneen itseään mitenkään, joten jatkoimme matkaa kotiin ja äiti tarkisti, ettei mihinkään tullut hokinreikiä. Kun tarkastus oli suoritettu, suuntasimme pellolle jatkamaan ratsastusta. Otettiin taivuttelujen kanssa kaikki askellajit läpi, ja yritin saada Jardin kulkemaan hieman ryhdikkäämmin, kun se yleensä tykkää valua mahdollisimman alas ja roikottaa päätään ohjaa vasten. 

Poppinen pääsi tällä kertaa vähän helpommalla, kun minun sijastani selkään kapusi ensin pikkusiskoni ja sen jälkeen äitini. Pikkusiskoni on ratsastanut aikaisemmin hieman aktiivisemmin Poppisella, mutta koska kokoero on vielä niin huomattava, eivätkä Poppisen askeleet ole ehkä vasta-alkajalle niin helpot istua, on ratsastus huomattavasti vähentynyt. Laitoin Poppiselle varmuuden vuoksi piuhat, löysimmilleen kylläkin, sillä se kulkee paljon rauhallisemmin ja tasaisemmin ne päässä, eikä liinassa ravatessakaan tarvitse jännittää sen lähtevän esittelemään pukkiloikkarodeoitaan tai sivupotkuja. Näin myös saatiin poistettua vähän pikkukuskin epävarmuutta, kun Poppinen ei näin päässyt tekemään samaa mitä se teki viime syksynä sänkkärillä, eli juurikin näitä edellämainittuja. Tällä kertaa muisteltiin taas pitkästä aikaa keventämistä ja olin taas niin ylpeä, kuinka hienosti Poppinen käyttäytyi! :)

Seuraavaksi selkään nousi äitini, eli toisin sanoen hevosten porkkanatäti. Pakko sanoa, että olen pienesti katkera siitä, kuinka hevosten kunnioittavat "porkkanatätiä" enemmän kuin minua, tästä hyvänä esimerkkinä se, että kun Jard syksyllä pääsi karkaamaan sänkkäriltä, eikä antanut minulle millään kiinni, mutta äitin luo se tuli heti kun huomasi tämän olevan lähistöllä. Poppinenkaan ei ole tästä poikkeus, joten uskon että hevoset ovat tajunneet sen, ettei ruokkivaa kättä purra! Kuten pikkusiskonikin kanssa, Poppinen meni oikein hienosti taas, ja vaikka alkuun sain ohjeen "pidät sit koko ajan kiinni" lopussa he kiertelivät ympäri laidunta, minun seisoessa keskellä sitä, ihmetellen, kun Poppinen kulki kuin enkeli!

Poppisesta ei nyt tässä postauksessa ollut paljoakaan, mutta ensi kerralla neidistäkin sitten uusia kuvia, tuon huonon puhelinräpsyn lisäksi! Seuraavaa postausta ei tarvitse odottaa kahta kuukautta, sillä kirjoitin sen juuri valmiiksi, mutta haluan julkaista tämän ensin, jotta kaikki tietävät missä mennään. No mutta, siinä kaikki tältä kerralta, palataan seuraavassa postauksessa! :)