142# Mieltä painavia asioita

Heippa, kuten huomaatte, olen pitänyt blogia hiljaiselolla jo viikon, sillä olen kaivannut vähän aikaa selvittääkseni hieman päätäni anonyymikommenteista johtuen.

Bloggaajana tiedän, että joko anonyymikommentit on otettava toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, tai sitten ottaa anonyymeiltä kommenttioikeus pois. Viimeiseksi mainittu vaihtoehto voisi olla kannattava, mutta haluaisin kuitenkin, että kaikilla olisi tasapuolinen mahdollisuus kommentoida, oli sitten tunnuksia tai ei. Tällä hetkellä on bloggaaminen kuitenkin osoittautunut rankaksi, sillä saan paljon kommenttia ratsastukseeni liittyen. Eikö bloggaamisen pitäisi olla kaikille mukavaa?

"En suosittelisi... Noi teijän hepat menee iha pilalle

 ku niiitä ratsastaa kakstoist vee 

osaamaton tyttö joka ei osaa ratsastaa. 

Prosentit kisoistaki tuli varmaa säälist!!"

Tälläiset kommentit saavat helposti minutkin pahalle mielelle, enkä oikein ymmärrä, mitä kyseisen kommentin kirjoittaja hyötyy ilmoittaessaan minulle sekä samalla hevosten omistajille, että olen osaamaton, vielä keskenkasvuinen tyttö, joka pilaa ratsastuksellaan heidän hevosensa. Minulla on kyllä hyvät välit kumpaisenkin hevosen omistajiin, ja kyllä he henkilökohtaisesti ilmoittaisivat, milloin hevoset olisivat minulle liian vaativia, tai he huomaisivat hevosessaan muutoksia huonompaan suuntaan. 

Mielestäni tälläinen käytös ja kommentointi ei ole kellekään oikein. Bloggaaminen on henkisesti juurikin myös näiden kommenttien osalta rankkaa, oli minkä ikäinen kirjoittaja tahansa. Ei kukaan tee tätä sen takia, että saisi kasapäin arvostelevia kommentteja blogiinsa, joita allapäin sitten lukea. 

Blogitekstit ovat kuitenkin vain pintaraapaisu siitä, millaista oikeasti meidän arki on. Kukaan muu, kuin meidän talliporukka, ei tosiasiassa ole seuraamassa kentän laidalta ratsastustani, tai kenenkään muunkaan. On siis epäreilua, ei vain itseäni, vaan myös hevostenomistajia kohtaan, että minun ratsastustani ja heidän hevosia haukutaan ja kerrotaan vielä varmaan vuosikymmenien päästä kauhutarinoita lapsilleen osaamattomasta tytöstä, joka ratsasti selättömillä lämminverisillä, pilaten viimeisetkin ratsun rippeet, mitä niistä oli jäljellä. 

Olen saanut myös monta kommenttia kovakätisestä ratsastuksestani, vaikka tosiasiassa minua on kehotettu opettajienkin toimesta keräämään sitä ohjaa käteen ja pitämään vastaan. Istuntani saattaa myös olla teidän mielestänne aivan päin apinanpyllyä, kuten joku asian ilmaisi, mutta yhäkin, suurinosa minua opettaneista ovat sanoneet, että istuntani saattaa jopa olla paras asia ratsastuksessani. En todellakaan tahdo ylpeillä asialla, kuten muillakaan asioilla, joista minua on joskus kehuttu, mutta joskus minultakin menee hermot. 

Oikeasti kun ei kukaan teistä ole istunut näiden eläimien selässä, vain kokeakseen sen epäonnistumisen ja pelon tunteen jälleen kerran. Ei kukaan teistä ole jahdannut kumpaakaan näistä jouluaattona pitkin maanteitä, ensin lennettyään naama edellä jäiselle tielle. Ei kukaan teistä ole saanut näiden hevosten kanssa juuri niitä palikoita kohdilleen ja tuntenut, kuinka hevonen tanssisi allaan. Eli teillä on nyt hieman huono asema sanoa mitään vastaan. 

Uskoakseni kukaan anonyymeistä ei ole koskaan edes ollut näiden hevosten selässä. Te ette voi tietää, kuinka paljon hermojani nämä kumpikin ovat koetelleet, tai kuinka paljon kyyneleitä ja hikeä olen käyttänyt, jotta saisin hetken tuntea itseni osaavaksi. 

Te ette ole kokeilleet, kuinka nopeasti kumpikaan näistä hevosista saa revittyä hermosi riekaleiksi; loukkaantumisilla, temppuiluilla, haavereilla taikka pelleilyillä. On siis suorastaan julmaa, kuinka te, arvon anonyymit, kerrotte näiden hevosten omistajille, kuinka minä pilaan nämä hevoset. 

"Istut ihan päin apinanpyllyä!!1"

"Suosittelisen alkeistunneille menooo.."

"Ratsastat tosi kovalla kädellä!!!!"

Kyllä, minä tiedostan omat virheeni. Saatan ohjata hevosen esteillä liian reunaan, saatan katsoa alas, mahdollisesti en myötää tarpeeksi, tai myötään liikaa. Kantapääni eivät ihan aina ole alhaalla, Katseeni on joskus maassa sekä nyrkit eivät ehkä aina ole pystyssä. Joskus jalkani on liian takana, tai horjahdan satulassa. Aina en ole hypyissä mukana, enkä myöskään välty putoamisilta, mutta onko se teidän asianne? 

Minä käyn tunneilla ja minua opetetaan sekä neuvotaan, juurikin siksi, että voisin korjata nämä virheet sekä kehittyä ratsastajana. Minä hyppään vasta, kun omistajan mielestä on sen aika. Minä en ehkä osaa ratsastaa täydellisesti, mutta ei kukaan ole täydellinen. Ikää minulta löytyy vielä se sama kaksitoistavuotta, josta ratsastusta olen harrastanut alle puolet. Minä olen ratsastanut melkein koko ajan vain lämminverisillä ilman sen kummempaa opetusta. 

Tavatessani Poppisen ja Jätkän, monta ovea on avautunut, ja monta on vielä avaamatta. Olen onnekas, kun minulla on tukijoukot takanani, jonka avulla pystyn myös minä seisomaan jokaisen sanani takana. Voin saada sata negatiivistä kommenttia, mutta vastassa on kaksisataa puolustavaa kommenttia. Meidän tallilla ei kukaan ole yksin, ettekä te arvon anonyymit pysty vaikuttamaan siihen, että missä ratsastan ja miten. Tasan tarkkaan koko meidän talliporukka tietää kaiken minun ja Emmin omistajan blogeista, sekä kaikki puolustavat omiaan. Niin se vain toimii ja siinä se. 

Jo viime viikosta asti minulla on ollut kommenttien valvonta käytössä, jonka avulla saan seulottua kaikki ilkeät ja tarkoituksellisesti mieltä pahoittavat kommentit suoraan roskakoriin. Poissa silmistä, poissa sydämestä. Onneksi meilläpäin saa ratsastella miten haluaa, eikä kenelläkään arvon anonyymillä ole oikeutta tulla enempää minua, rakastamiani hevosia taikka läheisiäni haukkumaan, ja jos tulee, niin siinä saa vain ihmetellä ihmisten tyhmyyttä, sillä ei ole temppu eikä mikään etsiä tarvittavat tiedot lähettäjän henkilöllisyydestä. 

Toivottavasti teksti aukaisi jonkun silmät, keskustelua saa käydä ja mielipiteitä kertoa, hyvän maun ja asiallisuuden rajoissa kuitenkin. Tässä kuitenkin syytä nyt tähän pieneen taukoon. Paljon on tapahtunut, kuten kuvista voi päätellä, mutta selittelyt jäävät seuraavaan kertaan!

Kiittäen ja kuitaten, Reetta

141# Kuka sitä sanoikaan [esteitä]

kuka sitä sanoikaan, et tuu mitään olemaan

matkaan kohti unelmaa, et voi estää ainakaan.

Tässä istun taas kirjoittamassa estepostausta. Kiitän kaikkia viime hyppypostauksiin kommentoneita lämpimällä halauksella, sekä ennen kaikkea meidän talliporukkaa. Hitaasti, mutta varmasti, pelko on hellittänyt otettaan. Kokonaisuudessaan estepelko on vaihtunut vain pieneen jännitykseen, joka sekin hälvenee muutaman hypyn jälkeen. Voisin siis sanoa, että olen "parantunut" estepelostani. 

Uusille lukijoille tietona, että tammikuussa 2013 putosin Jätkältä esteillä, jonka jälkeen koin selkäkipua seuraavat kolme viikkoa. Kipu kuitenkin loppui, kun vedin nurin koulutielläni. Selkä siis uskoakseni naksahti jotenkin väärin, mutta korjaantui kaatumiseni ansiosta. 

Pelkotila syntyi putoamisen jälkeen, enkä sen jälkeen meinannut uskaltaa ylittää edes kahtakymmentäsenttiä. Tällä hetkellä ollaan siis tässä tilanteessa, että pelko on jo antanut periksi, - rutiinilla. 

Torstaina Jätkän omistaja hyppäsi, mutta itsekin päädyin selkään, onneksi! Aloitettiin ihan pienellä sarjalla, joka sujui yllättävän helposti. "Mä en oo pitänyt lainkaan harjasta kiinni!!" Tuli hihkuttua jossain vaiheessa, kun tajusin, että en oikeasti pitänyt lainkaan kiinni harjasta, eikä minua sen puoleen edes jännittänyt! Tultiin sarja molemmista suunnista, hieman korotettunakin. 

Kun vaihdettiin taas oikeaan kierrokseen, tultiin sarjaa niin, että ensimmäinen osa oli parinkymmenensentin ristikko ja toinen noin kuudenkymmenensentin pysty. Este kasvoi pikkiriikkisen taas, ja oltiin jo seitsemässäkymmenessäsentissä, joka oli siihen asti suurin, mitä olin Jätkän kanssa ylittänyt. 

Päästiin yli suurimmaksi osaksi ihan puhtaasti, mutta muutama paikka meni pieleen omista mokailuistani. Jätkä kuitenkin hyppäsi ilman mitään kyttäilyjä tai suurempia banzai-loikkia. 

Yhessä vaiheessa joku manne meni ratsastaa !

En olisi koskaan voinut uskoa, että teen oman ennätykseni juuri tällä hevosella, sarjaesteellä, lähes puolikuntoisena, sekä ilman pelkoa taikka jännitystä. 

Minä, - me hypättiin. Me todentotta hypättiin mun oma ennätys. Pudotimme puomin, jonka jälkeen se nostettiin "kahdeksaankymmeneen"senttiin. Ensimmäisellä kerralla toin Jätkän huonosti, joten tassut sekosivat vähän ennen ristikkoa, josta seurasi pysähdys toisen esteen eteen. Toisella kerralla yritin ratsastaa tarkemmin esteelle, ja päästiin yli. 

"Se oli yheksänkymmentäsenttiä!!!"

Ai siis niinkun mitä? Hyppäsinkö mä oikeasti yhdeksänkymmentäsenttiä? Jep, ylpeänä voin kertoa kaikille kysyville, mä toivuin estepelosta, vaikka osa povasikin musta ikuista pelkuria, sekä hyppäsin tietämättäni yhdeksänkymmentäsenttiä.

Jotta kaikille selviäisi, estettä nostettiin vielä pykälä kahdeksastakymmenestäsentistä, tietämättäni! Tulin sarjan vielä kerran "täysikokoisena", jonka jälkeen tultiin vielä kerta noin kuuttakymmentäsenttiä, joka ei tuntunut enää missään. Hassua, miten sitä voi ensin pelätä hullunlailla alle polvenkorkuisia, jonka jälkeen hypätä lähes metrisiä esteitä, ilman jännityksen hiventäkään!

Suunnitelmissa olisi nyt keväälle ehkä mahdollisesti startata kisoissa joku pikkuluokka, jos tämä pelko nyt on tosiaan poissa. Torstaina koin oikeasti nauttivani hyppäämisestä, ja haluavani hypätä vain lisää, en ehkä vielä korkeampia, mutta haluaisin vain opetella istumaan oikein ja päästä vaikuttamaan hevoseen esteillä. Niistä on hyvä aloittaa! 

                                        

woops; mikään kuvista ei ole siltä ennätysesteeltä, ja tiedän itsekin virheeni ratsastaessa!

140# Lupaamani jättipostaus

Huuiiii, en tiedä mistä aloittaa. Ehkä siitä, että viikko tai pari sitten, ratsastimme yhdessä Petran hevosen, Emmin puoliksi. Kerron kaikesta nyt lyhyesti, mutta toivottavasti teitä kiinnostaa!

Emmillä oli alkuun piuhat, kylläkin löysällä ja Petra otti ne pois oman ratsastuksensa puoli välissä. Emmi näytti menevän ihan kivasti, ja jossain vaiheessa pääsin itse selkään. Tehtiin alkuun ihan vaan käyntijuttuja ja sitten ravailtiin. Kidutin itseäni istumalla harjoitusravissa, sillä Emmin satula (tällä hetkellä entinen) on jotain niin kamalaa istuttavaa...

Sitten vähän erilaisempaa asiaa, jouduin perumaan osallistumiseni kilpailuihin, sillä Poppinen joutui muutaman viikon saikulle. Kyseessä ei ole siis mitään vakavaa, ja kyllä tuo tuosta vielä tokenee, kunhan saa levätä! Siihen siis tyssäsi kaikki harjoittelut ja valmistelut. Harmitti ihan vietävästi, mutta mitäs sille nyt voi. Pääasia kuitenkin, että hevonen tervehtyy!

Kisojen järjestäjälle siis viestiä ja ilmoitus hevosenvaihdosta. Osa varmaan miettii, että mitä ihmettä, mutta viime postauksessahan ollut kuvahan paljasti olleeni kisoissa, joten jäjelle vaihtoehdoista jää Jätkä, sillä en usko kenenkään veikanneen Emmiä, vaikka kuvassa sillä olikin ruusuke kiinnitettynä suitsiin. 

Kuva jokaiselta harjoittelukerralta, eli viimeinen kisoja edeltävänä päivänä.

Keskiviikkona oltiin tunnilla, joka meni ihan päin honkia, ja Jätkä oli aivan possu. Seuraavana päivänä se oli jo parempi, mutta kyttäsi kentän portinpäätyä, teki äkkipysähdyksiä ja ninjakäännöksiä. Perjantaina Jätkä tuntuikin jo ihan hyvältä, ja ratsastuksen jälkeen pestiin Jätkän kamat sekä itse hevonen.

Tuhatsata perhosta leijaili mahassani nostaessani seuraavan päivän kisavaatteita valmiiksi tuolin selkänojalle. Kertasin vielä ennen nukkumaanmenoa rataa, vaikka osasin sen jo sataprosenttisen hyvin.

Aamulla herätys soi kymmentä vaille seitsemän ja puin rivakasti vaatteet päälle. Kisavaatteiden päälle pistin vielä verkkarit ja fleecetakin, ettei jo valmiiksi läikikkäät housuni olisivat sotkeutuneet lisää. Tallilla pistin Jätkän kuntoon ja lähdettiin kävelemään kisapaikalle.

Maneesissa käveltiin ensin ihan vapaasti. Sen jälkeen työstettiin vähän käyntijuttuja, muunmuassa pysähdyksiä, voltteja sekä raviinsiirtymisiä. Ravissa jatkettiin aikalailla samaa. Tehtiin ympyröitä ja pieniä pätkiä radasta, ja Jätkä tuntui ihan hyvältä. Vaihdettiin suuntaa ja yritin keskittyä vähän käsiini, ja pitää ohjat kunnolla siinä kakkostapissa, sillä aina ohjien löystyessä koko paketti hajosi. Sama ongelma on ollut mulla jo iät ja ajat, ja nyt todellakin haluaisin opetella pitämään ne ohjat kunnolla kädessä!

Nostettiin laukkaa ympyrällä, sillä maneesi täyttyi ratsukoista ja suunnanmuutokset laukassa olivat aivan mahdottomia toteuttaa. Alkuun verkassa mulla oli raippa, mutta jätin sen pois jossain vaiheessa. Kun oltiin verkkailtu jonkin aikaa, mentiin ulos kävelemään.

Pihalla oleva mutalammikko olikin Jätkän mielestä ihan kamala, ja loppujen lopuksi Jätkän omistaja joutui taluttamaan meidät siitä yli, vaaratilanteiden välttämiseksi.

Käveltiin käyntilenkki kentän ympäri muutamaan otteeseen, sillä aikaa kun ensimmäinen ratsukko suoritti rataa. Lähdin itse numerolla viisi, joten ehdin hyvin kävelemisen jälkeen vielä käydä maneesissa pyörähtämässä. Odotellessamme vuoroamme radan ulkopuolella, Jätkä rupesi yhtäkkiä jäkittämään kaikessa vastaan. Viime hetken siirtymiset olivat huonoja, ja Jätkä ei ollut lainkaan avuilla. 

Rataan sai tutustua sisäpuolelta, ja yritin ratsastaa siellä vielä viime hetken harjoituksia. Jätkä kuitenkin kyttäsi tuomaripäätyä, hirveän vesilammikon taikka kasaan kerättyjen esteiden takia. Sain Jätkän kuitenkin ohi sieltä, vaikka selkään tuntuikin selvästi, kuinka se jännitti sitä päätyä. Pilli soi, ja saimme aloittaa radan.

Keskihalkaisijalle tultiin turhaan hitaassa temmossa, mutta pysähdys meni aikalailla suoraan  ja saimme siitä seitsemän pistettä. Koko radan jouduin kunnolla käskemään Jätkää eteen, sillä se temppuili niin paljon vastaan! Jätkä oli radan alussa kuitenkin ihan ok, ei ehkä parhaimmillaan, mutta kuitenkin.

Kaikki kuitenkin tyssäsi pysähdykseen ja peruutukseen. Pysähdys oli hyvä, mutta peruutus tuomareiden mielestä hätäinen. Siltä se tuntuikin selästä käsin, ja videolta se näytti menneen myös hieman vinoon.

Laukka on ollut koko aikana se meidän kompastuskivi, mutta nyt se oli pahempi kuin aikoihin. Jätkä roikkui ohjassa inhottavasti, mutta ensimmäinen keskiympyrä meni suht hyvin. Uralla ja lävistäjällä Jätkä kuitenkin rikkoi muutamaan otteeseen raville. Vaikka olinkin yrittänyt tsempata itseäni suhtautumaan kylmän rauhallisesti mokiin ja ravirikkoihin, niin hätäännyin itse selässä ja yritin saada Jätkää kaikin keinoin nostamaan laukkaa. 

"Laukassa heppa ei oikein ollut avuilla, jonka takia pisteet jäivät pieniksi..." Tosiaan, laukan raakuus näkyi myös tuomareille, ja radalla ajatukseni eksyivät pisteisiin ja prosentteihin. Niinpä unohdin ratsastaa laukkalävistäjän loppuun, ja melkein syöksyimme ulos radalta.

Loppurata laukkojen jälkeen oli taas ihan hyvä, mutta itku kurkussa jo odottelin pisteitä. Voi, miksi en osannut ratsastaa? Miksi hätäännyin? Toki, olimmehan ehtineet harjoitella vasta muutaman päivän, ja nämä kisat olivat Jätkän ensimmäiset kilpailut. Lopputervehdyksestä tuli taas seiska, joka lämmitti kuitenkin mieltä kivasti, kuten kolme muutakin seiskaa paperissa. 

Ratsastaessani kentältä pois harmitti aivan kamalasti. Ainoa mahdollisuus todistaa, että meistä on johonkin valui taas hukkaan. Koko rata oli kaaos, enkä edes ymmärtänyt, miksi hevonen oli verryttelyssä niin hyvä, mutta radalla aivan toista maata.

Juteltiin hetki radasta taustajoukkojen kanssa ja tulin alas selästä. Kävelytettiin Jätkää vähän ja mentiin katsastamaan myyntipuoli. Mukaan tuli sieltä Poppiselle aivan ihana vaaleanpunainen kouluraippa! Sain myös juotavaa, jonka jälkeen olo oli jo parempi. Menimme sitten odottamaan tuloksia.

Kun tuloksemme kuulutettiin sydän hyppäsi kurkkuuni, enkä meinannut lainkaan uskoa kuulemaani todeksi. Olin pelännyt meidän saavan hylkäyksen, ja asetin ennen rataa tavoitteeksi saada yli 46%. Nyt kuitenkin ylitimme sen reippaasti ja saimme 57.27% jolla sijoituimme kuudensiksi kymmenestä osallistujasta! Ruusuketta ei mukaan tullut, sillä vain kaksi palkittiin, mutta olin ihan supertyytyväinen!!

Kilpailujen jälkeen ratsastin kotitallille ja hoidettiin Jätkä pois. Se sai myös aimo annoksen herkkuja ja paljon kehuja. Tallilla myös selvisi, että Jätkällä oli ollut ihan jumalaton kusihätä, sillä hevonen, joka ei koskaan kuse ratsastaja selässään, ja nyt sen oli aivan pakko jäädä tallinpihalle!

Kun olin vaihtanut vaatteet ja olimme valmiita, rupesimme purkamaan alatarhaa.

Purettiin siis alatarha sen takia, että osa tolpista olivat kaatuneet kesän jäljiltä. Homma oli aikalailla uuvuttava, sillä ala- sekä ylälankaa oli kumpaistakin noin kaksisataa metriä muistaakseni, ja sitä piti kerätä.

Kun saimme langat ja eristimet pois, kävimme suunnittelemassa tarhan uuteen paikkaan ja kiinnittämään eristimiä. Sitten vedimme langat ja homma oli valmis muutamassa tunnissa. Hevoset olivat aivan tohkeissaan, sillä alatarhassa on vielä jonkin verran vihreää, ja sinne pääsee myös kunnon suojaan sateilta.

Lähdimme jonkun ajan päästä käymään kaupassa ja hankittiin tortillatarvikkeet. Jäimme siis Petran kanssa tallinomistajalle yöksi. Sinne jäi myös Jätkän omistaja seurueineen ja illalla Emmin vuokraaja vielä tuli ja jäi hänkin yöksi. Olimme siis toisin sanoen koko talliporukka saman katon alla. Söimme uunitortilloita, Petra liikutti Emmin, tehtiin iltatalli sekä saunottiin! Oli tosi kiva ilta kokonaisuudessaan.

 

Nukkumaan mentiin ennen puoltayötä ja nukuimme vierekkäin Petran ja Tanyan kanssa. Kävin seitsemän aikaan heittämässä hevoset ulos ja sen jälkeen syötiin aamupalaa, kun loputkin heräilivät. Ennen yhdeksää mentiin taas talliin ja rupesin puhdistamaan Emmin varusteita, samalla kun muut siivoilivat tallia tai valmistelivat Emmiä kisakuntoon. Tallille tuli myös Sanna ja Emmin entisellä tallilla käyvä Jasmin.

Kisapaikalla Tanya verrytteli jonkun aikaa maneesissa ja sitten tutustuimme rataan. Tanya ja Emmi osallistuivat siis viereisen tallin estekisoihin, jossa mekin olimme Jätkän kanssa edellisenä päivänä olleet kilpailemassa koulua. Tanya ja Emmi lähtivät numerolla kolme, ja saivat ensimmäisen puhtaan radan!

Kotitallilla oltiin vielä hetki ja sitten lähdin kävelemään kotiin päin. Oli aivan huippu viikonloppu ja kiitos seurasta kaikille ihanille tallilaisille! Oli ihan super kivaa ja kisoissa meni kaikilla ihan kiitettävän hyvin.  äHäH