141# Kuka sitä sanoikaan [esteitä]

kuka sitä sanoikaan, et tuu mitään olemaan

matkaan kohti unelmaa, et voi estää ainakaan.

Tässä istun taas kirjoittamassa estepostausta. Kiitän kaikkia viime hyppypostauksiin kommentoneita lämpimällä halauksella, sekä ennen kaikkea meidän talliporukkaa. Hitaasti, mutta varmasti, pelko on hellittänyt otettaan. Kokonaisuudessaan estepelko on vaihtunut vain pieneen jännitykseen, joka sekin hälvenee muutaman hypyn jälkeen. Voisin siis sanoa, että olen "parantunut" estepelostani. 

Uusille lukijoille tietona, että tammikuussa 2013 putosin Jätkältä esteillä, jonka jälkeen koin selkäkipua seuraavat kolme viikkoa. Kipu kuitenkin loppui, kun vedin nurin koulutielläni. Selkä siis uskoakseni naksahti jotenkin väärin, mutta korjaantui kaatumiseni ansiosta. 

Pelkotila syntyi putoamisen jälkeen, enkä sen jälkeen meinannut uskaltaa ylittää edes kahtakymmentäsenttiä. Tällä hetkellä ollaan siis tässä tilanteessa, että pelko on jo antanut periksi, - rutiinilla. 

Torstaina Jätkän omistaja hyppäsi, mutta itsekin päädyin selkään, onneksi! Aloitettiin ihan pienellä sarjalla, joka sujui yllättävän helposti. "Mä en oo pitänyt lainkaan harjasta kiinni!!" Tuli hihkuttua jossain vaiheessa, kun tajusin, että en oikeasti pitänyt lainkaan kiinni harjasta, eikä minua sen puoleen edes jännittänyt! Tultiin sarja molemmista suunnista, hieman korotettunakin. 

Kun vaihdettiin taas oikeaan kierrokseen, tultiin sarjaa niin, että ensimmäinen osa oli parinkymmenensentin ristikko ja toinen noin kuudenkymmenensentin pysty. Este kasvoi pikkiriikkisen taas, ja oltiin jo seitsemässäkymmenessäsentissä, joka oli siihen asti suurin, mitä olin Jätkän kanssa ylittänyt. 

Päästiin yli suurimmaksi osaksi ihan puhtaasti, mutta muutama paikka meni pieleen omista mokailuistani. Jätkä kuitenkin hyppäsi ilman mitään kyttäilyjä tai suurempia banzai-loikkia. 

Yhessä vaiheessa joku manne meni ratsastaa !

En olisi koskaan voinut uskoa, että teen oman ennätykseni juuri tällä hevosella, sarjaesteellä, lähes puolikuntoisena, sekä ilman pelkoa taikka jännitystä. 

Minä, - me hypättiin. Me todentotta hypättiin mun oma ennätys. Pudotimme puomin, jonka jälkeen se nostettiin "kahdeksaankymmeneen"senttiin. Ensimmäisellä kerralla toin Jätkän huonosti, joten tassut sekosivat vähän ennen ristikkoa, josta seurasi pysähdys toisen esteen eteen. Toisella kerralla yritin ratsastaa tarkemmin esteelle, ja päästiin yli. 

"Se oli yheksänkymmentäsenttiä!!!"

Ai siis niinkun mitä? Hyppäsinkö mä oikeasti yhdeksänkymmentäsenttiä? Jep, ylpeänä voin kertoa kaikille kysyville, mä toivuin estepelosta, vaikka osa povasikin musta ikuista pelkuria, sekä hyppäsin tietämättäni yhdeksänkymmentäsenttiä.

Jotta kaikille selviäisi, estettä nostettiin vielä pykälä kahdeksastakymmenestäsentistä, tietämättäni! Tulin sarjan vielä kerran "täysikokoisena", jonka jälkeen tultiin vielä kerta noin kuuttakymmentäsenttiä, joka ei tuntunut enää missään. Hassua, miten sitä voi ensin pelätä hullunlailla alle polvenkorkuisia, jonka jälkeen hypätä lähes metrisiä esteitä, ilman jännityksen hiventäkään!

Suunnitelmissa olisi nyt keväälle ehkä mahdollisesti startata kisoissa joku pikkuluokka, jos tämä pelko nyt on tosiaan poissa. Torstaina koin oikeasti nauttivani hyppäämisestä, ja haluavani hypätä vain lisää, en ehkä vielä korkeampia, mutta haluaisin vain opetella istumaan oikein ja päästä vaikuttamaan hevoseen esteillä. Niistä on hyvä aloittaa! 

                                        

woops; mikään kuvista ei ole siltä ennätysesteeltä, ja tiedän itsekin virheeni ratsastaessa!