132# Ikuisesti yhdessä

En millään malttaisi odottaa hevosten kotiinpaluuta, sillä sitten pääsen taas kulkemaan sävy sävyyn Poppisen kanssa. Hommaa helpottaa jälleen uusi ihana satulahuopa ja kahdet uudet pintelit. Sekä tietysti purkillinen letityskumppareita, - pinkkeinä!

Me ollaan nautittu täysillä viimeisistä lomapäivistä. Sateisista sellaisista. Mutta ei se haittaa, sateen tuoksu on huumaava. Aurinko on kurkistellut piilostaan kuitenkin säännöllisin väliajoin, ettei kouluun palaaminen olisi niin ankeaa. Meillä on mennyt Poppisen kanssa hyvin. Me ollaan oivallettu uusia asioita, säikytty kissoja sekä koiria, käytetty taas pinteleitä ja... Voisin jatkaa listaa vaikka kuinka pitkälle, mutta koska huominen kouluaamu kutkuttaa jo inhottavasti mahanpohjassa ja kello tikittää yhä lähemmäs herätysaikaa, en viitsi jäädä turhaan jaarittelemaan. 

pakollinen pillimehu-tauko, vaikka sokerittomat ovat täyttä kuraa! 

Viime tunnin jälkeen motivaatio kunnolla ratsastamista kohtaan on noussut. Miksi turhaan tappelisin koko tuntia Poppisen kanssa, kun voin ratsastaa sen itselleni hyväksi ja olla tyytyväisin mielin koko loppupäivän? Poppinen on nyt ollut aivan uskomattoman kiva! Yleensä satulatta meno on kamalaa katseltavaa, mutta Poppinen tuntuu siinäkin hyvältä ja näyttää myös omaan silmään.

On tietysti joukossa myös niitä tahmatassu-päiviä, jolloin neiti ei jaksaisi nostella kavioitaan enempää kuin on tarpeen, mutta nykyään osaan suhtautua Poppisen kenkkuiluihin paljon rauhallisemmin ja oikeaoppisemmin kuin ennen. Jos joku asia ei luonnistu, vaikka sitä monta kertaa koetetaan ja Poppinen vain kiukuttelisi tahallaan, me pidetään pieni tauko ja koetetaan uudestaan, ties vaikka sillä kertaa onnistaisi.

On onni kuitenkin, että Poppinen on juuri Poppinen eikä kukaan muu. Olen nykyään tuplasti varmempi ja jämäkämpi hevosten kanssa, kun taas esimerkiksi ennen Poppisen tapaamista, olin vain se ujo pikkutyttö sieltä tallilta.

Olen tyytyväinen Poppiseen ja itseeni, sekä meihin ratsukkona. Aloittaessani Poppisella, en pystynyt kuvitellakaan että me vielä joskus voitaisiin laukata ilman satulaa puolipitkin ohjin ympäri kenttää, tuulen vai suhistessa korvissa. Saatika sitten meitä harjoittelemassa ahkerasti koulukisoihin. Tässä me kuitenkin ollaan, ja eteenpäin mennään, - ratsukkona. 

Katsellessani kuvia viime vuodelta, mietin että kuinka on pitkä matka on kuljettu pisteestä a., pisteeseen b. Pitkä jos voin vain sanoa. Me ollaan koettu yhdessä vastoikäymisiä, pelkoa, iloja, onnistumisia ja ollaan vietetty hyviä hetkiä yhdessä. 

Me ollaan kehitytty huimasti verrattuna viime vuoteen. Me ollaan muuttuttu parempaan suuntaan, eikä loppua näy. Toivon että voisin viettää vielä Poppisen loppuiän sen seurana. Mä olen valani vannonut ja luvannut sille, että vain kuolema meidät erottaa, ja vaikka Poppinen ei olisi täällä, mä tiedän missä se on. Se matkustaa aina mun sydämmessä ja mietin sitä jokaikinen päivä. Se on mun täydellinen kuuntelija ja vain se tietää mun kaikki salaisuudet ja surut. 

Ylämäistä alamäkiin, kunnes kuolema meidät erottaa ♥